Edvard August Vainio (1853-1929)
Edvard August Vainio (vuoteen 1876 Lang, 1876-1919 Wainio) syntyi 1853 köyhään perheeseen Pieksämäellä. Sieltä hänen perheensä muutti pian Asikkalaan, Vainion pikkuserkun Johan Petter Norrlinin naapuriin. Norrlin oli kasvitieteilijä ja ensimmäinen Suomen jäkälien asiantuntija. Hänen mukana Vainio pääsi usein kasviretkille ja tutustui kasvitieteeseen ja jäkäliin.
Vuonna 1863 Vainio lähetetiin maan silloin ainoaan suomenkieliseen kouluun Jyväskylään. Sieltä hän jatkoi opiskelemaan kasvitiedettä Helsingin yliopistoon valmistuen filosofian tohtoriksi ja kasvitieteen dosentiksi 1880. Vainion dosenttiväitöskirja oli ensimmäinen Suomeksi kirjoitettu luonnontieteiden väitöskirja ja aiheutti tämän vuoksi paheksuntaa muiden tieteentekijöiden keskuudessa. Väitöskirjassaan hän esitti jäkälien luokittelua evolutiivisten suhteiden perusteella. Darwinin Lajien synty oli julkaistu vain parikymmentä vuotta aikaisemmin, eivätkä kaikki olleet vielä hyväksyneet vallankumouksellista evoluutioteoriaa. Silti Vainio nousi nopeasti korkealle arvostetuksi jäkälätutkijoiden joukossa.
1880-luvulla Vainio kiersi Euroopan herbaarioissa tekemässä tutkimusta, mutta päätti pian lähteä itse keräämään näytteitä eri puolilta maailmaa. Helmikuussa 1885 hän lähti kuuluisimmalle keräysretkelleen Brasiliaan. Hän palasi saman vuoden heinäkuussa tuoden mukanaan paitsi ison jäkäläkokoelman, myös pienemmät sammal- ja putkilokasvikokoelmat. Muutamaa vuotta myöhemmin Vainio julkaisi matkansa tulokset työssään ”Étyde sur classificatio et la morpholigue les lichens du Brésil”, eli Tutkimus Brasilian jäkälien luokittelusta ja morfologiasta. Se käsitteli yli 500 jäkälätaksonia, joista lähes puolet olivat tieteelle uusia.
Étyden julkaisemisen jälkeen Vainio haki kasvitieteen professuuria Helsingin yliopistosta, mutta häntä ei valittu tehtävään. Mahdollisia syitä saattoivat olla Vainion kapea, lähinnä jäkäliin keskittynyt osaaminen, heikkona pidetty opetustaito ja Vainion ja Nylanderin, tämän entisen opettajan, välille kehittyneet henkilökohtaiset kaunat sekä kielipoliittiset kysymykset. Vainio oli vahva suomenkielen ja suomalaisuuden kannattaja, mutta Helsingin yliopisto oli vielä lähes täysin ruotsinkielinen. Epäillen tulleensa syrjityksi professorin valinnassa, Vainio nosti Helsingin yliopistoa vastaan kanteen, josta seurasi pitkä ja Vainion uralle haitallinen oikeustaistelu. Lopulta Vainio oli vakuuttunut siitä, ettei hänen kaltaistaan itsenäisen Suomen kannattajaa koskaan valittaisi yliopiston tehtäviin. Samoihin aikoihin (1891) Vainio meni naimisiin ranskalaisen Maria Pérottinin kanssa, jonka kanssa heille syntyi kaikkiaan viisi lasta. Koska akateeminen ura vaikutti mahdottomalta, Vainio haki ja sai töitä suomalaisen lehdistön pääsensorina. Tämän halveksitun työnsä vuoksi Vainio sai osakseen runsasta kritiikkiä, eikä työ vahvana venäläisyyden ja ruotsalaisuuden vastustajana tunnetulle Vainiolle itselleenkään ollut mieluisa. Vaikka Vainio ei tänä aikana virallisesti työskennellytkään luonnontieteiden parissa, hän jatkoi jäkälätutkimusta vapaa-ajallaan. Itse keräämiensä jäkälien lisäksi hän työskenteli muun muassa Filippiineiltä, Karibialta sekä trooppisesta Aasiasta ja Afrikasta hänelle lähetettyjen näytteiden parissa.
Suomen itsenäistyessä 1917 Vainio menetti työnsä, tulonsa ja eläkkeensä. Samaan aikaan Turun suomalaista yliopistoa oltiin kuitenkin perustamassa ja Vainion kokoelmat ostettiin yliopiston tulevan kasvimuseon perustaksi. Samalla Vainio sai töitä kokoelman järjestäjänä ja kuraattorina. Lisäksi hän opetti Turun yliopistolla järjestäen esimerkiksi maastokursseja aina Laatokan rannoille asti.
Viimeisinä elinvuosinaan Vainio keskittyi suomalaisiin jäkäliin ja alkoi koostaa seitsenosaista kirjasarjaa Lichenografia Fennicaa Suomen jäkälistä. Tunnustaen oman aikansa rajallisuuden, hän aloitti vaikeimmista ryhmistä tietäen muiden tutkijoiden kykenevän tarvittaessa käsittelemään helpommat ryhmät. Kuollessaan 1929 Vainio oli julkaissut kolme seitsemästä suunnittelemastaan Suomen jäkäläkasvion osasta. Ne tunnustettiin heti alan klassikoiksi. Neljäs osa jäi Vainion työpöydälle keskeneräisenä, mutta julkaistiin myöhemmin norjalaisen B. Lyngen toimittamana.